lauantai 17. kesäkuuta 2017

~Little Witchy Dollhouse~

Siskontyttöjen vanhan nukkekodin
kukoistuksen aika oli eletty
jo monta vuodenkiertoa sitten.
Se oli viettänyt yhden talven
ulkosalla,
kunnes pelastin sen 
meidän autotallin suojaan
odottamaan parempia aikoja.
Toukokuun tullen vietin monen monta iltaa
pienen kummitustalon parissa
heittäen uutta maalia pintaan.
 ~
 ~
~
Tänään sitten viimein kannoin
sen paikalleen
meidän takapihalle.
Mieli olisi tehnyt jättää mökki kaiken vihreyden keskelle
mutten halua että se menee oitis piloille
säiden armoilla.
Mökki toimii nyt terassilla
jonkinlaisessa hyötykäytössä,
hyllynä.
 ~
~
 ~
Osa tavaroista on Peikkotytön 
nukkekodista/ Knutin huoneesta
eivätkä ole jatkuvasti ulkosalla.
Tämän kanssa ei oteta mitään stressiä.
Jos kirppareilta löytyy kivoja juttuja
saattaa mökki muuttaa muotoaan vielä monen monta kertaa.
~
 ~
Mökki Metsänpeitto.
~
~
~

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Soulside Journey

Taivaankappaleet olivat oikeassa asennossa 
ja muinaiset jumalat
puolellani, koska syntymäpäivänäni
järjestettiin täällä kotopuolen
omassa kansallispuistossa
huikea eventti!
~
 ~

~
Kuuleman mukaan lajinsa ensimmäinen
Suomessa?
Kyseessä oli
"Kesäillan rummutus"-tapahtuma,
jossa joukko rummuttajia
asettui Repoveden Ketunlenkin varrelle
soittamaan sellaisiin
paikkoihin, joista rumpujen komea kumu
kiiri vesiä ja kallioita pitkin ♥
~
 ~
~
 Rummutuksen tarkoituksena on tuoda esiin 
Repoveden muinaista mystiikkaa sekä kunnioittaa 
alueen vanhaa ja jylhän kaunista luontoa.
~
Lapinsalmen riippusillalla
~
Kesäillan rummutus on yksi Luonnonpäivien Rakastu kesäyöhön-tapahtumista,
ja ideaa on jo suunnitteilla toteuttaa
muuallakin rakkaassa kotimaassamme.
Repovedelläkään tämä
ei ilmeisesti tule jäämään
kertaluontoiseksi.
~
 ~
Lähdimme Peikkotytön kanssa matkaan
puoli kahdeksan aikaan illalla.
Halusin olla ajoissa paikalla jotta
olemme löytäneet siiheksi oman rauhaisan paikkamme rantakalliolta,
kun rummutus klo 21 alkaisi.
~

 ~
Minulle oli ensiarvoisen tärkeää ottaa lapseni mukaan
tapahtumaan,
olihan tapahtuman tarkoitus kunnioittaa
muinaisia, esi-isiämme, sekä
sukupolvien 
jatkumoa.
~
 ~
 ~
Keskittyminen rummutukseen tietysti
oli haastavampaa kun vieressä oleva pieni ihminen
tahtoi tietää miksi lokki on valkoinen ja
onko hyttysillä pesää :)
Tästä huolimatta
aika ajoin katosin rumpujen
ja luonnon ääniin.
~
 ~
Rumpujen hypnoottinen
vaikutus sai minut entistä varmemmaksi
siitä, että ensi kesänä haluan
valmistaa oman rumpuni.
Tänä vuonna minua on hemmoteltu jo
syntymäpäivälahjojen osalta enempi kuin tarpeeksi.
♥ 
Uusin Kalevalakoruni ♥
~
 ~
 ~
Taikarumpu
valmistuu vain ja ainoastaan omien käsien kautta. 
~
Synttäripousaus.
 ~
Summer night 10 p.m. & the sunset :)

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Veljessota

(Ainon tarina, osa III)
Suomessa alkoi sisällissota (kansalaissota, veljessota)
noin 1917.
Lakot alkoivat, kukaan ei mennyt töihin,
ei kulkenut junat, ei tullut lehtiä eikä postit kulkenut.
Kaupat olivat kyllä auki, mutta ostettavaa oli vähän.
Äidiltä putosivat leipäkortit, eikä meinattu saada mistään edes leipää.
Isän täti asui kotini lähellä ja sieltä saatiin jauhoja ja 
paistettiin leipää.
~
 ~
Äiti kävi siellä sitten töissä ja minä olin aina mukana.
Toiset sisarukset olivat jo vieraan palveluksessa.
Aarne veli oli jossain lähistöllä suuressa talossa työssä ja sieltäkin saimme jauhoja 
ja maitoa. Aarne toi kotiin, talon emäntä oli laittanut.
Jauhot eivät olisi leipää varten riittäneet, mutta äiti
keitti perunoita ja survoi ne kuorineen ja alusti sitten jauhoilla taikinan.
Jauhot olivat piikikkäitä, viljat jauhettiin kuorineen ja leivän syöminen
pisteli kurkussa.
~
~
Suomessa oli kaksi puoluetta vastakkain;
punaiset ja valkoiset.
Saksalaiset olivat valkoisten puolella ja
punaisten puolella olivat venäläiset.
Isä oli sodassa ja me äidin kanssa kotona.
Nämä puolueet alkoivat vaan ampua ja tappaa toisiaan.
Järjestyivät ryhmiksi ja näin syntyi useampia rintamia,
missä taistelivat toisiaan vastaan.
Isänkin oli pakko mennä sotaan, muuten
olisivat ampuneet siihen kotipihalle.
Sota-aikana kylässä oli koko ajan saksalaisia.
Kun sota loppui rintamalta tuli lisää saksalaisia.
Majoittuivat kylällä olevaan isoon taloon,
jossa oli avara piha.
Laittoivat kenttäkeittiön pihalle ja keittivät ruokaa itselleen.
Ilmoittivat kylällä, että jos joku haluaa keittoa,
saa hakea eikä maksa mitään.
Naapurin lasten kanssa menimme joukolla hakemaan ruokaa.
Pihalla piti käydä riviin ja yksi kerrallaan pyysivät:
"Kom kom!"
ja ojensivat kättä astiaa kohti.
Meillä oli sellaiset 2-3 litran kannut mukana.
Niissä kuljetettiin ruoka sitten kotiin.
Se oli hyvää keittoa, ja sai pitkästä aikaa syödä mahansa täyteen.
Antoivat vielä lisäksi valkoista leipää ja suuria sokeripaloja.
Kaksi saksalaista kävivät meilläkin ja toivat äidille oikeaa kahvia.
Äidillä oli iso mansikkamaa ja siitä saksalaiset söivät
mansikoita.
Kun eräänä päivänä menimme hakemaan keittoa, olivat lähteneet pois ja 
niin kannu jäi tyhjäksi.
Oli paha mieli ja nälkä.
Syksyllä alkoi kulkea kerjäläisiä.
Lumen tultua työnsivät lapsia kelkassa ja säkit olivat siinä mukana.
Meilläkin oli kiertolaisia yötä,
nukkuivat pitkin lattioita.
Äidillä oli sentään työnsä poikakodilla.
Minä olin aina mukana, sieltä saimme ruuankin.

Muistan kun isä tuli sodasta pois, 
oli kesä ja istuin tuvan rappusilla. Yht´äkkiä
huomasin jonkun miehen tulevan tietä pitkin.
En oikein uskonut, että se oli isä.
Hänellä oli pitkä parta ja hän oli niin laiha.
Ihan pahan näköinen.
Huusin äidille tupaan että tuolta tulee joku mies.
Äiti tuli heti ulos ja sanoi että isähän sieltä tulee
ja meni isää vastaan.
Minä pelkäsin.
En liikahtanutkaan ja näin kun äiti halasi isää.
Tulivat sitten tuvalle ja ja isä sanoi minulle:
"Mikäs mummo siinä istuu, kun ei ole hampaitakaan suussa".
Silitti sitten päätäni ja meni tupaan.
( Aleksanteri oli ollut punaisten vankileirillä.
Liitteenä kuulustelupöytäkirjat kansallisarkistosta).
~
 ~
~
Minulla olivat maitohampaat lähteneet pois eikä
uusia ollut vielä tullut.
Minä menin tuvan taakse itkemään ja äiti haki
minut pois tupaan sisälle.
Isällä oli käsissään kangas, ja sen hän kääräisi ympärilleni ja sanoi,
että äiti ompelee tästä sinulle mekon.
Nimitin sen sotamekoksi.
Isä kertoi, että olivat joutuneet Viipurissa
vangeiksi.
Heitä oli pidetty jossain talossa monta viikkoa,
vettä ja leipää olivat vain saaneet ja kovalla
lattialla nukkuneet.
Heitä oli tutkittu.
Toiset pääsivät pois,
jotkut olivat jääneet vielä sinne.
Siitähän se alkoi taas perhe-elämä.
Meni kyllä pitkään että isä toipui,
 vähän kerrallaan uskalsi syödäkin,
kun vatsa ei ollut saanut ruokaa pitkään aikaan, ei oikein toiminut.
Aikaa myöten isä parani ja alkoi tehdä työtä.
Kaikki lapset tulivat isää katsomaan ensimmäisenä
pyhänä sodasta tulon jälkeen.
~

torstai 8. kesäkuuta 2017

Mehu Joka Maistuu Metsältä


Somessa jakamani kuva
kuusen nuppusista
toi minulle muutamia kysymyksiä 
jotta mitä ihmettä minä niillä puuhaan?
~
 ~
Minä teen niistä mehua :p
Enkä todellakaan vaivautuisi 
olemaan sääskien päivällistarjoiluna
ilman että mehu olisi myös
oikeasti niin hyvää että vie kielen mennessään.
~
 ~
Kerron tässä reseptin
jota noudatin.
Se on Kotikokki.net sivustolta.
Arktiset Aromit, olkaa hyvä:

~
Minulla oli kuusenkerkkiä vajaa litra,
joten laitoin nestettä 1,5l
ja suhteutin muut ainesosat tähän neste/kerkkämäärään.
Lopputuloksena kannullinen
    metsänmakuista limonaadia :p 
~
Ainesosat:
2 litraa kuusenkerkkiä
4 litraa vettä
25g sitruunahappoa
0,5 kg sokeria
~
Ohjeet: 

Putsaa kuusenkerkät metsän mönkijäisistä, jollet
sitten tahdo proteiinipitoisempaa juomaa.
Minä tein tämän vaiheen kahdesti.

~
Kaada kiehuva vesi kerkkien päälle.
~
 ~
lisää sitruunahappo ja anna seistä yön yli. 
Minä käytin ihan sitruunatiivistettä.
Siivilöi ja lisää sokeri.
~
 ~
Juoma säilyy jääkaapissa 2 viikkoa.
Kokeilin myös mehua lantrattuna
Rypäle-Karpalomehuun.
Toimii, mutta metsän maku
tietenkin laimenee hippusen.
Kuusennuput odottavat parhaillaan 
poimijoitaan,
joten mars metsään.
♥ 

Ainon Tarina ~ Käärmeenkylän Lapsi Osa II

Kotiin vesi täytyi hakea lähteestä, jonne oli ainakin 300 metriä matkaa.
Äiti haki useasti veden, me olimme vielä pieniä ja isä oli aina muualla töissä.
Talvella laitettiin kelkkaan suuri saavi,
siten sai tuotua kerralla enemmän.
Kaikki pesuveden sulatimme lumesta;
saunaan ja pyykinpesuun.
Kesällä pyykki pestiin järven rannalla.
Äiti työnsi kärryllä vaatteet ja matot järven rantaan.
Siellä oli suuri muuripata ja pyykkinarut, kaikki kylän yhteisiä.
Ensin vaatteet pestiin hankaamalla niitä pyykkipunkassa, sitten ne laitettiin
pataan koivutuhkalipeän kanssa kiehumaan.
Huuhdottiin ensin saavissa ja sitten järvessä, lopuksi kierrettiin kuivaksi ja
hajoitettiin naruille kuivamaan.
~
Orijärvi
~
Äiti keitti hiilloksella aina pannulla kahvia, juotiin ja syötiin eväitä,
mitä milloinkin sattui olemaan.
Rannalla oli usein muitakin pyykkäreitä lapsineen.
Olimme järvessä koko ajan;
opeteltiin uimaan ja soudeltiin muiden veneillä.
Tyynen kanssa opimme hyviksi uimareiksi,
osasimme levätäkin veden pinnalla.
Koko elämäni ajan olen pitänyt uimisesta.
Illalla toimme puhtaat vaatteet kotiin ja silitimme ne vielä.
Isä yritti kaivaa pihaan kaivoa mutta siitä ei tullut vettä.
Tuntui ettei koko tontilla ollut vesisuonia.
Vuosien jälkeen kaivon paikka löytyi tuvan taakse ja veden kantaminen loppui.
Vaikka lähdevesihän on kaikkein parasta.
Pyykkijärvi oli nimeltään Orijärvi.
~
~
Kotini naapurissa oli useita taloja ja lapsia, joista tuli minulle ja Tyynelle kavereita.
Koulua käytiin yhdessä ja vapaa-aikanakin tavattiin.
Kotini lähellä olevalla vuorella ja mäellä laskettiin talvella kelkalla ja suksilla.
Laskiaisena kokoonnuimme mäelle aina jo kello 6 aamulla
ja laskeminen alkoi siitä.
Mäkeä laskiessa huudettiin 
"Pitkiä pellavia!"
Äiti vuorostaan huuteli meitä puurolle.
Hernekeittoa söimme useamman kerran päivän aikana, ainakin 7 kertaa olisi pitänyt syödä.
Puhua ei syödessä saanut,
muuten sääsket söivät kesällä, eikä uidessa pysynyt veden pinnalla.
Tällaisia tapoja ei enää ole,
tuskin kukaan edes laskee mäkeä laskiaisena..
~
Iskä kiipeämässä Mustavuorelle syksyllä 2016
~
Kävimme porukalla myös koskella, se oli n.1km päässä.
Siellä olisi voinut uidakin,
mutta tytöt eivät koskaan uineet, pojat ainoastaan.
Joki oli leveä ja koski pyöritti myllyä.
Useasti menimme koskelle ja vaikka meidät ajettiin pois,
ei me koskaan uskottu.
Tien kohdalla oli silta ja siinä korkealla sellaiset puulankut,
ei mitkään leveät.
Koski pauhasi alhaalla aika lähellä ja me kävelimme niitä lankkuja pitkin,
eikä osattu edes pelätä koskeen putoamista.
Kerran kun olimme siellä ja juuri kävelemässä lankulla,
näin isän kävelevän tietä pitkin.
~
~
Hän jäi seisomaan aivan lankun päähän ja minun oli pakko kävellä isän eteen.
Isä oli heti tukkapäässä kiinni ja sanoi että pitää olla viimeinen kerta siinä lankulla.
Jos hän tavoittaa toisen kerran tai kuulee,
että olen siellä kävellyt,
tulee keppiä takapuoleen.
Lankulla kävely loppui siihen paikkaan koko sakilta, 
kun saivat tietää että olimme niin vaarallisessa paikassa.
Se oli Vännillän koski, mylly ja silta.
~
~
Kun vanhempana kuljin siitä sillan yli niin ajattelin, etten mistään hinnasta menisi enää lankulle kävelemään.

Kerran kesällä olimme leikkimässä kodin läheisellä vuorella, kun alkoi kuulumaan outoa ääntä,
kuin ampiaisen huminaa.
Vähitellen ääni koveni ja yksi meistä huomasi taivaalle ilmestyneen pienen mustan 
pisteen.
Ääni vain voimistui ja piste tuli alemmaksi ja suureni.
Meitä pelotti, että se putoaa
päällemme ja tappaa meidät.
Me kaikki lapset juoksimme suuren puun, kuusen alle piiloon,
kun se oli jo alhaalla ja aivan meidän päämme päällä.
Se oli lentokone!
Meistä ei ollut kukaan aikaisemmin nähnyt sellaista!
Kone nousi välillä ylemmäksi ja laskeutui alemmaksi.
Pienemmät lapset alkoivat jo itkeä,
eikä suurillakaan itku kaukana ollut.
Viimein se oikaisi lentoon.
Tulimme kuusen alta pois vasta kun jyrinää ei enää kuulunut.
Jokainen meni kotiinsa ja siitä koneesta puhutiin myöhemmin sitten kovasti.
Se oli laskeutunut hautausmaan lähellä olevalle aukealle paikalle. 
Hautausmaalla oli silloin juuri jonkun venäläisen sotaherran
hautajaiset.
Siitä ilmalaivasta oli tullut neljä miestä sotilaspuvuissa kantaen suurta
seppelettä, jonka olivat laskeneet haudalle.
Suomi kuului siihen aikaan Venäjälle.
Turhaan pelättiin ja itkettiin.
Äiti vain pelästyi, kun meillä oli kuusen piikkejä vaatteissa
ja naama märkänä itkemisestä.
Äiti vei naapurin lapset kotiin, kun he pelkäsivät,
että kone tulee takaisin ja ottaa heidät.
Koko kylä nauroi jälkeen päin,
kuinka lapset pelkäsivät ilmalaivaa.
~
~
Tyyne oli kesällä sukulaistalossa hoitamassa lapsia ja jouduin olemaan
 yksin päivät kun vanhemmat olivat työssä.
En sentään ihan yksin ollut, minulla oli kaksi kania.
Ne pidettiin puulaatikossa, verkko oli laatikon päällä,
etteivät kanit tulleet sieltä pois.
Vein niille heinää ja vettä sekä jyviä.
Kun ne olivat minun ikiomiani, niin hoidin kaneja kaikella hellyydellä.
Olihan minulla vielä yksi kaveri;
nimittäin pieni porsas.
Isä haki sen jostain talosta ja porsaalle oli rakennettu ulos puukoppi, missä se sai nukkua
ja pitää sadetta.
Kopin ulkopuolella oli aidattu karsina, missä
se sai juoksennella vapaasti.
Syötin sen päivällä äidin sille varaamalla ruualla.
Leikin possun kanssa; ajelin sitä paikasta toiseen ja juoksutin sitä niin  että se meni
viimein mahalleen ja huohotti.
Raukka väsyi. Silittelin sitä kun se kellotti siinä pehujen päällä.
Se kääntyi kyljelleen ja silitin sitä kupeesta.
Sillä tavoin päivä meni ja ilta aina tuli, olihan
sentään kavereina kanit ja possu.
Possulle laitoin aina puhtaat oljet ettei tullut hajua.
Syksyllä se oli jo aika möykky ja teurastettiin.
Menin metsään itkemään kun teurastaja tuli.
Aluksi en edes voinut syödä possun lihaa, mutta
 talvella ei oikein muutakaan ollut,
niin sitten kai söin sitä lihaakin. 
Aivan varmasti en muista kuinka asiassa kävi.
Eläimet ovat kavereita, jos ei muitakaan ole.
Monet nukkuvat koiran kanssa, koska se on niin hyvä kaveri.
Possua en kyllä viereeni ottaisi,
niin hyväksi kaveriksi siitä ei sentään olisi.
Silloin oli lihat suolattava, etteivät pilaantuneet.
Suola liotettiin lihasta pois ennen ruuaksi laittamista.
Siihen aikaan ei toki ollut pakastimia tai jääkaappeja.

Lapsuudestani muistan vielä tämän tarinan:
naapurissa asui leskinainen ja hänen kaksi tytärtään:
Lahja ja Kerttu. Heillä oli lehmiä ja kanoja,
että saivat omiin tarpeisiinsa maidon ja jäi meijeriinkin vietäväksi.
Menin eräänä aamuna taas käymään heillä,
kun jäin yksin kotiin. Kerttu oli myös yksin kotona ja söi
riisiryynivelliä ja kananmunia. Olisin niin kovasti halunnut syödä kananmunia,
mutta ei Kerttu tarjonnut mitään.
Silloin ajattelin että minun oli saatava kana itselleni.
Kysyin Kertulta milloin heillä poikisi kanoja.
Ottaisi yhden, mutta eihän Kerttu tiennyt.
Oli kyllä sanonut äidilleen että Aino tilasi kanan, kun ne poikivat. Leena,
Kertun äiti hommasi minulle kanan ja toi sen meille.
Leena oli sanonut äidille, että Aino
sen tilasi eikä se maksa mitään.
Kävin kiittämässä äidin pyynnöstä.
Olin kanasta niin onnellinen, että vahdin sitä kaiket päivät.
Erään äpäivänä se oli mennyt puuliiteriin, kun en huomannut,
ja siellä se oli pesällään nurkassa ja kotkotti kovasti.
Yksi munakin oli tullut ja otin sen heti pois vaikka Kerttu oli sanonut,
että yksi täytyi jättää aina pesään, muuten se muuttaa toiseen paikkaan.
Kun talvi tuli meillä ei ollut sellaista tilaa, jossa kanaa olisi voinut pitää, 
niin vein sen sitten isän tädin talon navettaan.
Täti syötti sitä ja pyysi hakemaan munat, eikä ottanut rahaa niistä.
Isä kun sai tietää kanasta, nosti se kapinan.
Oli sanonut tädille, ettei meille ilmaisia palveluita tarvitse tehdä,
pitäkää sekä kana että munat.
Se satu loppui siihen.
Isä oli jämpti mies, halusi tulla toimeen omillaan vaikka näkisi nälkää sen vuoksi.
Nälkää me ei suorastaan nähty, mutta ei ollut mitään ylimääräistä hyvää
kuin nykyisin on.
Kaikilla ei ole yltäkylläisyyttä tänäänkään Suomessa
tai muualla maailmassa.

Kun Tyyne kanssa kävimme koulua, ei ollut koulukeittolaa,
lapsilla oli eväät mukana.
Äiti laittoi meille leipäpalat ja niiden päälle ns. Ameriikan silavaa,
joka oli sian läskiä tai rasvaa.
Maitoa olisi pitänyt olla, mutta harvoin sitä meillä eväänä oli.
Leipäpalat söimme, mutta läskit viskattiin lumihankeen linnuille.
Ei niitä rasvapaloja voinut syödä.
Ameriikka antoi silloin Suomelle apua;
ruokaa ja vaatteita.
Meillekin äiti korjaili mekkoja, joita saimme ja jalkineita.
Sitten myöhemmin tuli margariinia, jota voideltiin palasen päälle.
Ja joskus voitakin ja juustoa, kun isä pääsi meijerille töihin.
Isä jakoi meijerissä jäsenille piimää ja kuorittua maitoa sekä autteli juuston teossa.
Kärräsi tahkojuustoja varastoon ym..aina mentiin parempaa kohti,
vaikka olikin ankeaa aikanaan.
~
Nauttimassa Orijärvestä, ilman pyykkivuorta kuten esi-äidillä. Hyvin on meillä asiat.
 ~
Tarina jatkuu...kohta alkaa sota.


Ainon Tarina ~ Käärmeenkylän Lapsi


Tämä tarina ei ole omani.
Tämä tarina kuuluu haudan takaa.
Aino oli isoisänisäni sisko,
syntynyt 1911.
Kymenlaaksoon, nykyisen Kouvolan maille.
Hänen tarinansa kertoo 
minkälaista oli kasvaa köyhässä metsäpirtissä
ja elää lapsuus vapaussodan pyörteissä. 
Tarina Kouvolan historiasta. 
~
~
Minusta tarina on siitä jännittävä, 
että se kertoo minkälaisia ihmisiä esiäitini- ja isäni olivat.
 Elävinä, tuntevina olentoina, ei pelkästään niminä 
hautakivissä.
 Tarinan "Isä" on isoisoisoisäni Aleksander
 kirkonkirjojen mukaan > hautakivessä
Aleksanteri, 
hänen vaimonsa Hilma näin ollen esi-äitini ja 
poika Aarne minun vaarini isä.  
~
Hilma ja Aleksander
 ~
Jollei Aino olisi kirjoittanut tarinaansa,
nämä muistot ja ihmiset olisivat kadonneet hänen mukanaan.
~
Eletty elämä alkaa olla takana päin, tulevaisuudesta en osaa sanoa mitään;
paljonko elinaikaa on vielä jäljellä.
Nyt olen 83-vuotias.
~
Meitä oli neljä tyttöä ja yksi poika.
Ikäjärjestyksessä Aarne, Martta, Elsa, Tyyne ja minä Aino nuorin.
Silloin kun muutimme uuteen kotiin, olin noin 3-vuotias.
Aikaisemmin olimme asuneet noin 10km.n päässä jonkun suuren talon entisessä asunnossa.
Talon asukkaat olivat rakentaneet itselleen uuden asunnon.
Äiti ja Isä olivat olleet heillä töissä ja maksoivat vuokran työllään.
Äiti kertoi että synnyin heinäpellon pientareelle (17.7.1911.), ei kerinnyt enää synnyttämään muualle.
Olivat käärineet minut äitini alushameeseen ja esiliinan sisään. Isä oli sitten hevosella vienyt meidät kotiin; siitä alkoi elämäni.
 ~
~
Silloin ei ollut synnytyslaitoksia, mihin äidit menivät synnyttämään.
Suomi kuului silloin Venäjälle,
itsenäisyyden saimme 1917.
Äiti kertoi, että kun olin pieni niin nukuin paljon, hän joutui herättämään päivällä minut syömään.
Yötkin nukuin kuin vanha ihminen.
Siksiköhän en enää vanhempana tahtonut saada unta. 
Kun ei ollut töistä väsynyt, valvoin usein öisin. 
~
~
Äiti oli opettanut minut jo varhaisessa iässä syömään itse lusikalla.
Kerran äiti oli vienyt minut pihalle istumaan ja syömään, lautasella oli puuroa ja maitoa.
Olin silloin kuitenkin osannut jo puhua ja äiti oli kuullut minun sanovan jotain ja tuli katsomaan,
mitä puuhailen.
Käärme oli ollut kanssani puurolla, kyllä äiti säikähti.
Olin lusikalla hakannut käärmeen päätä ja huutanut;
"Älä syö kaikkea maitoa, syö puuroakin!"
Onneksi se oli tarhakäärme,
ihmisille vaaraton.
~
Kun olimme jo Tyyne-siskon kanssa koululaisia, kuljimme syksyllä peltoja pitkin.
Siellä virtasi myös leveä joki, joka ei ollut syvä.
Se oli mukavaa!
Emme pelänneet mitään, kunnes kerran siellä ollessamme näimme ojan reunalla suuren käärmeen.
Säikähdimme kovasti ja juoksimme kotiin, eikä edes katsottu taaksemme.
Ulko-oven laitoimme kotona säppiin, ei ymmärretty että eihän käärme pysty sitä avaamaan.
Sitä kylää kutsuttiin Käärmeenkyläksi.
~
~
Isä oli saanut kotoaan perintöä ja rakennuttanut niillä sen uuden kodin,
 tontti oli siinä mukana.
Lehmät oli myytävä kun tuli velkaa rakentamisesta.
Koti ei ollut iso;
tupa ja pieni kamari, iso eteinen, jonka yhteydessä oli iso "ruokakonttoriksi"
kutsuttu ruokakomero.
Eteisessä oli myös "vaatekonttori", jonne mahtui leveä sänky,
siinä nukuttiin kesällä.
Tuvassa oli leivinuuni ja iso hella.
Talo oli maalattu ulkoapäin punaiseksi, ikkunapielet olivat valkoiset.
Isä teki pirkka-aidan tontin ympärille ja maalasi aidan punaiseksi.
Kodin ympärillä oli mielestäni niin kaunista.
~
Mökin rauniot
 ~
Lähellä oli korkea vuori ja aivan rakennuksen takana pitkä mäki.
Talvella laskettelimme kelkalla mäkeä alas.
Kodin pihalla oli suuri kivi, sellainen matala,
ihan niinkuin sänky.
~
 ~
Me sisarukset laitoimme usein mattoja kiven päälle ja loikoilimme siinä.
Silloin kun muutimme ja kuormaa purettiin, sänkyvaatteet olivat kivellä tuulettumassa.
Olin nukahtanut sinne kivelle ja heräsin vasta kun satoi.
Vaatteet olivat jo sisällä, allani oli vain matto.
Kastuin ja itkin surkeasti, äiti tuli auttamaan minua sisälle.
Siksi kivi jäi lähtemättömästi mieleeni.
Niin alkoi elämä uudessa kodissa.
Pihan omenapuu
~
Lapsuus oli toisinaan hyvin ankeaa.
Isä käytti aika paljon alkoholia ja hän toi joskus kaverinsa kotiin ryyppäämään.
Äiti oli niin hyvä ja hieno ihminen, hän ei koskaan sanonut siitä isälle mitään.
Jos isä puhui jotain "tuhmaa", sanoi äiti , ettei lasten kuullen saa tuollaisia puhua.
Isä tietenkin suuttui.
Joskus jouluna lauloivat koko yön; isä ja isän serkun mies.
Aarne-veli oppi isän tavoille, kun hänkin aikuisena käytti samoin viinaksia.
~
Paidaton henkseli mies on Aarne, vaarini pikkupoikana etualalla.
 ~
Me äidin kanssa lähdimme joulukirkkoon aina monta tuntia aikaisemmin.
Kävelimme hiljakseen, pakkasella paleltiin, matkaa oli kaksi kilometriä.
Seurakuntatalo oli aivan kirkon vieressä ja menimme sinne sisälle lämmittelemään.
Siinä asui äidin ystävä.
Joulukirkko alkoi aikaisin, aina kello 6 aamulla.
~
~
Isän serkku lähti Amerikkaan. Tädillä ei ollut kuin yksi poika ja kaksi tyttöä.
He olivat rikkaita; kaksi taloa ja paljon maata.
Isän ryyppykaveri oli kotivävy ja niillä oli se toinen talo asuttavana.
Vihtori Sakki oli se Amerikan serkku.
Lähtönsä jälkeen hän ei koskaan käynyt enää kotimaassaan.
~
Naapurikylässä oli kasvatuslaitos, poikakoti, jossa asui nuoria jonkun rikoksen tehneitä poikia.
Poikakodin opettajille ja työntekijöille rakennettiin asuntoja ja siellä rakennuksilla isä oli työnjohtajana.
Rakennusten kivijalat tehtiin siihen aikaan kivestä ja isä räjäytteli niitä dynamiitilla.
Meillä kotonakin oli tuvan alla dynamiittia.
Talon kivijalka oli korkea ja siellä säilytettiin yhtä sun toista.
Onneksi me lapset emme koskaan koskeneet isän laatikoihin, ei me tiedetty mitä niissä oli.
Dynamiittihan on hirveän vaarallista.
~
 ~
Veli Aarne oli silloin jo vieraissa taloissa töissä ja mm.
Halla-nimisessä metsäyhtiössä.
Äiti kävi myös kasvatuslaitoksessa töissä; siivosi ja pesi pyykkiä siellä.
Tarvittaessa laittoi ruokaakin pojille ja opettajille.
Kerrotaan että joku suuri Venäjän kenraali omisti sen poikakodin,
siellä pojat saivat rangaistuksen ohella myös koulutuksen.
Isä oli poikakodissa yövahtinakin.
Ennen avioliittoa isä oli nuorena miehenä ollut jonkun venäläisen kenraalin
 ( tai ainakin joku iso herra)
mukana Venäjällä adjutanttina.
Isällä oli kuvakin komea puku päällään siitä ajasta.
Kenelle se kuva jäi, en ole sitä enää nähnyt.
~
Mökin pihapiiri. Vasemmalla vaarini ja hänen vieressään Hilma vanhana rouvana.
 ~
Kun vanhemmat olivat töissä, olimme Tyyne-siskon kanssa kahdestaan
päivät kotona.
Veli ja toiset siskot olivat jo vieraan palveluksessa.
Meidän täytyi kerätä kesällä sieniä ja marjoja ja puhdistaa ne.
Isä kaatoi metsästä puita ja me keräsimme  oksat isoon kasaan.
Isä toi oksat kotiin polttopuiksi,
kaikki oli tarpeen.
Omaa hevosta ei ollut, mutta isä lainasi tätinsä mieheltä.
He olivat rikkaita, kaksi taloakin.
Rikkaasta kodista se isäkin oli ollut,
lähti vain nuorena kotoa ja oli kierrellyt siellä sun täällä.
~
Keväällä, kun lumet alkoivat sulaa, mutta hanki kantoi hyvin, keräsimme koivuista mahlaa.
Aamulla kävimme katsomassa oliko pullo täyttynyt mahlasta.
Koivun runkoon viillettiin pieni viilto tai aukko, johon asetettiin pitkä, kuorittu sileä koivun oksa,
jota pitkin mahla valui puun juurelle asetettuun pulloon.
~
~
Joka kevät joimme mahlaa monta pullollista; se oli hyvää!
Kesällä söimme metsässä puun juurella kasvavia ns. linnun leipiä.
Järvien rantamilla kasvoi putkikasveja, joita pureskeltiin ja syötiin.
Ne täytyi osata erottaa muista 
syötäväksi kelpaamattomista putkikasveista.
Ja entäs sitten suolaheinää, kuinka paljon sitäkin tuli syötyä ja vieläkin, jos vain sattuu kohdalle.
Pihkan tuoksu täytti metsän keväisin ja minulla oli kova hinku syödä sitä.
Petäjän kupeesta kaavin pihkaa suuhuni.
Sitä ei nielty vatsaan saakka, imeskeltiin vain.
Ehkä nämä luonnon ainekset ovat pitäneet minut terveenä ja jotakuinkin kunnossa tänne saakka.
~
 ~
Jatkuu seuraavassa postauksessa.